Astun varjosta

Värjöttelin eilisen tuulissa
kunnes nostin elävän pääni
Astuin palaneen taloni varjosta
ja noukin iholleni huomisen
sateen ensipisaran

Pelkään yhä unelmien turpeen
palavan hiilimonoksidiksi
pitkästyneiden lapsien tulitikkuleikeissä
Opetan silti uutta sävelmää
historialle, ajatuksilleni
poluille, jotka resonoivat mollissa

Toivo on uusiutuvin luonnonvara
ja vaikka säikyn, en enää kammoa
maailmaa edessäni – maailmaa sisälläni
Lopetan lappamasta menneen tuhkaa päälleni
katumusharjoitukset veivätkin ylpeyteen
maitohorsman vahvaan kasvuun
entisen kannon päältä

This entry was posted in runoja and tagged , , , . Bookmark the permalink.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *

*

You may use these HTML tags and attributes: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <strike> <strong>