Fantasiaprojektin alku

NILA NYYTI

Oli täysin tavallinen kevätilta, kun Nila Nyyti Närekupru syntyi. Synnytys oli raskas ja verinen. Nuori äiti uskoi jo kuolevansa, mutta lapsen kokenut isoäiti säilytti malttinsa. Vanhan ämmän avustuksella koleaan maailmaan päätyi Nilan lisäksi hänen kaksoisveljensä Närhi Nätry Närekupru.

Lapset olivat pieniä, violetteja ja huusivat kuin jokivarren puolisammakot loppusyksyn öinä. Äiti tunsi lähinnä pakokauhua saadessaan nyytit rinnoilleen. Ämmä siivosi jälkiä ja kutsui lopulta kaksosten isän ja sisarpuolet katsomaan pienoisia. Isä silitti vaimonsa takkuista tukkaa ja uskalsi tuskin hipaista poikansa päälakea. Vanhin sisar Elassa Närekupru ryhtyi vaitonaisena auttelemaan isoäitiään, kun pienemmät jäivät tuijottamaan ihmeissään tuoreita tulokkaita. Perheellinen arkisia ihmisiä vain heille taianomaisena päivänä.

Kuitenkin, koska tässä maailmassa kaikki liittyy kaikkeen, tämä on Nilan tarina.

PETTU

Pettu seisoi yksin selkä koulurakennuksen seinää vasten. Koulumaailmassa mikään ei ole vaarallisempaa kuin yksinäisyys, ja jopa Pettu tiesi sen. Tyttö oli vasta kahdeksanvuotias, mutta kaksi vuotta koulussa oli jo opettanut paljon. Pettu osasi hädin tuskin lukea ja kirjoittaminen takkusi vielä enemmän, silti hän ymmärsi tiedon olevan valtaa. Mitä paremmin hän tunsi koulutoverit, sitä varmemmin hän ehti väistämään lyönnit ja tukistukset sekä Pintsin lailla purevat ivasanat. Opettajan tekoja oli vaikeampi ennakoida, mutta eniten väärin oli esittää opettajan olevan väärässä. Hitaana oppijana Petulta oli mennyt tuonkin hahmottamiseen lähes vuosi.

Koulu ja Pettu eivät siis sopineet kovinkaan hyvin yhteen. Siitä huolimatta Pettu raahusti jokaisena koulupäivänä luokkaan, jos mahdollista jonon viimeisenä, mutta kuitenkin. Petulla oli perheen kunnia puolustettavana. Poikien opettaja oli antanut Närhi Nätrylle vuoden yrityksen jälkeen vapautuksen koulusta, kun tämä ei ollut oppinut aapisen alkeitakaan. Lisäksi voimakkaan miehenalun työpanostakin kaivattiin kotona. Pikkusisko Nita Nela Närekupru taas oli aivan liian arka kouluun pakotettavaksi. Siinä missä Pettu laski katseensa alas ja sai sydämentykytystä, Nita Nela juoksi jo kaukana, jollei ollut pyörtynyt sitä ennen. Pettu oli kaukana sankarista, mutta tiettyä uhmaa hänestä kyllä löytyi. Tuon itsepäisyyden voimin hän koetti päivästä toiseen todistaa, etteivät kaikki hänen äitinsä lapset olleet koulukelvottomia.

Koulun seinä oli tavallista harmaata lautaa, eikä Pettu ollut itse sen värikkäämpi. Epämääräisen ruskea tukka oli pakotettu yhdelle takkuiselle letille, paljaat jalat olivat tummuneet liasta ja auringon valosta, iho oli muualta vaalean keltaisen ruskea ja lievästi ulospäin pullistuneet silmät olivat tylsän siniharmaat. Halvasta kankaasta tehdyt mekko ja huivi olivat likaisen ruskeanharmaat.

Pettu nojasi seinään ja inhosi. Hän inhosi ymmärtämätöntä opettajaa; julmaa luokkaa; luokan antamaa Pettu-liikanimeä, joka oli levinnyt koko tuttavapiirin käyttöön; kartanon väkeä, etenkin nuorta Avia ja kaiken kukkuraksi itseään. Vaikka Petun otsa olikin keveillä rypyillä, suupielet kaartuivat ylöspäin. Pienellä hymyllä Pettu kuvitteli peittävänsä inhonsa, pelkonsa ja yksinäisyytensä. Lyhyenläntä tyttö sai voimansa säälittävistä kuvitelmistaan.

Petulla oli erityisasema luokan pohjamutana, mutta muuten hän ei eronnut mitenkään ratkaisevasti toisista luokkalaisista. Osa tytöistä oli kauniimpia, osa vielä rumempia, suurin osa pidempiä ja muutama harva ahdistuneempia. Kuitenkin voisi uskoa, että Pettu kantoi mukanaan suurempaa salaisuutta kuin yksikään hänen tovereista.

Pettu oli velho. Pettu oli synnynnäinen velho, ehdottomasti ja peruttamattomasti. Pettu oli aina tiennyt olevansa velho ja oppinut jo varhain peittämään oudot kykynsä. Kansa vihasi velhoja, Tunnetun maailman valtaapitäviä, orjuuden sallivia, itseriittoisia vihollisia. Rajan takana, vain muutamia peninkulmia pohjoiseen, taikaväkeä jahdattiin, tapettiin ja heidän sukulaisiaan vainottiin. Vaikka Tunnetussa maailmassa vastaava oli jyrkästi kiellettyä, syrjäseutujen velholapsilla oli taipumus joutua selittämättömiin onnettomuuksiin. Hengenvaaran lisäksi oli aina uhka eristyksiin joutumisesta. Kaukaa etelästä, aina liittovaltion pääkaupungista asti, tuli silloin tällöin kykyjenetsijöitä, jotka ryöstivät mukaansa erilaisia lahjoja omaavat lapset tai vanhemmatkin kyläläiset. Heidän mukaansa joutuneista ei kylällä kuultu enää ikinä. Huhut kuitenkin kertoivat, paitsi rikkauksista ja helposta elämästä, myös eristyksestä, ankarista säännöistä, kidutuksesta ja jatkuvasta vahdittavana olosta.

Koulupäivä kesti ikuisuuden, mutta päättyi kuitenkin. Oppilaiden harmaa massa hajosi ja meteli hukkui puiden siimekseen. Pettu raahusti Vänninkedon risteykseen, jossa Lohtu Lyyti Länsirahka tuttuun tapaan odotti. Lohtu Lyyti oli Petun ikäinen, mutta näytti ikäistään vanhemmalta. Vaaleat hiukset kehystivät kaunisluustoisia kasvoja ja siniset silmät toivat mieleen kosteat lähteet. Pettu oli onnellinen tästä kätketystä toveruudesta luokan kauneimman tytön kanssa. Koulussa Lohtu Lyyti ei uskaltanut suoda Petulle katsettakaan, mutta yhteisellä kotimatkalla tytöt jakoivat pienet huolensa ja ilonsa. Lohtu Lyyti oli ehkä kiltein ihminen, jonka Pettu tunsi. Jos kaivattiin hyppynarun pyörittäjää, lohduttajaa tai kärsivällistä riidan selvittäjää, Lohtu Lyyti oli paikalla. Ehkäpä siksi hänet huolittiin luokkaryhmään mukaan, vaikka hän oli pahimmanlaatuinen äpärä, kylän huoran tytär, jonka isästä kenelläkään ei ollut tietoa.

Tänään Lohtu Lyyti hehkui intoa.
-Kuule Nila, Vänninkedon torppaan muuttaa uusi perhe, jostain etelästä! Lohtu Lyyti melkein huusi.
-Niitä on isoäiti, äiti, isä, kaksi lasta, koira ja hevonen, tyttö jatkoi sopotustaan. Eikä Petulla ollut sydäntä kertoa salakuunnelleensa kaiken jo koulussa.

Pettu kyllä ymmärsi Lohtu Lyytin kiihtymyksen. Kylmäsvuohon ei muutettu eikä sieltä muutettu pois. Jollei kartanon rouvaa ja kauppiaspariskuntaa laskettu, ainoa kyläpahaseen muualta tullut sataan vuoteen oli hullu-Alama. Alama oli joutunut valitsemaan karkoituksen ja hirsipuun väliltä murhattuaan miehensä ja päätynyt monen muun lainrikkojan tavoin kaukaiseen pohjolaan, Rutuman valtakuntaan.

Petun, kuten käytännössä kaikkien muidenkin kyläläisten, esivanhemmat olivat eläneet iät ja ajat Kylmäsvuossa ja lähialueella. Valloittajia oli tullut niin Tunnetusta kuin Tuntemattomasta maailmasta, katovuodet seuranneet toisiaan ja valtakuntien nimet vaihtuneet, mutta kansa oli sinnitellyt aloillaan. Viimeiseen neljännesvuosituhanteen ei heillä olisi muuta mahdollisuutta ollutkaan: Velhoneuvoston aikakaudella itsenäisistä pientilallisista oli tullut maaorjia.

Muutos ei ollut järin suuri mutta kuitenkin ratkaiseva. Ainahan jokin oli vaatinut varoja ja työpanosta veroina. Ennen kyse oli kuitenkin ollut kaukaisesta, etäisestä hallitsijasta, jota saattoi vihata vain kuten jumalaa. Kruunun edustajat olivat olleet ainoastaan vierailijoita Kylmäsvuossa. Nyt kaikesta kurista, verotuksesta ja elämästä ylipäätänsä vastasi kartanon herra. Vaikka sadat vuodet olivatkin totuttanut kylän alkuperäisväestön tilanteeseen, katkerat kertomukset entisestä vapaudesta kulkivat yhä vanhemmilta lapsille. Henkiseen perimään kuului kuitenkin alistuminen ja kunnioitus eläviä, ainakin ylempiarvosia eläviä, kohtaan. Silti ei ollut helppoa kohdata päivästä toiseen samoja vallanviejiä, kestää mielivaltaa ja vapaudenrajoituksia.

Pettu inhosi aamuja enemmän kuin iltoja. Hänen mielipiteensä vuorokaudenajoista ei kuitenkaan kiinnostanut ketään, joten varhainen alkusyksyn aamu sai taas riesakseen tytön vastentahtoiset askeleet. Lohtu Lyyti oli jo ajat sitten hävinnyt näköpiiristä. Pettu ajattelikin hyvin voivansa nopeuttaa kävelyään ilman, että paljastaisi ystävänsä olleen hänen seurassaan.

Koulunpihan ahdistavassa hälyssä oli tänään aavistuksen verran erilainen sointi. Erillisten ryhmien sijaan kaikki tytöt olivat kokoontuneet keskelle aukeaa uuden luokkalaisen ympärille. Vieras tyttö loi kysyvän katseen Pettuun, kun tämä ohitti ryhmän matkallaan vakiopaikalleen seinustalle. Joukko ei kuitenkaan lopettanut vilkasta keskusteluaan ja Pettu kuuli tulokkaan nauravan toisten jutuille. Pelko voitti kuitenkin uteliaisuuden ja Pettu jäi nojaamaan seinään, yksin kuten aina.

Pian opettaja avasi koulurakennuksen oven ja jäi tavallisuudesta poiketen seuraamaan sisälle vaeltavaa laumaa. Uusi oppilas kiinnosti korpeen ajautunutta opettajaa siinä missä tyttöjäkin. Tulokas oli hieman keskimääräistä pitempi, tukka oli punertava ja luisevassa joukossa hän näytti terveen pyöreältä.

-Pek, älä nyt siihen istu! huusi Emmili, kun tulokas oli valitsemassa paikkaa.
-Niin, Pek varmaankin istuu mieluummin jonkun toisen viereen tai tuohon kokonaan vapaaseen pulpettiin, opettaja huomio uuden oppilaan.
Pettu luikki pää kumarassa paikalleen.
-Katso nyt, se on Petun paikka, totesi Lis painottaen Petun nimeä irvistäen.
-Vai niin, Pek hymähti ja pujahti Petun viereen.

2 Responses to Fantasiaprojektin alku

  1. Nina says:

    Osaat kirjottaa tosi kauniisti. Tuleeko tähän jatkoa jossain vaiheessa?

    • hilbert says:

      Kiitos paljon:)! Oon aina silloin tällöin kirjoittanut tätä tarinaa sieltä sun täältä vähän eteenpäin, mutta se on edelleen ihan alkutekiöissä. Haaveilen, että tää tuisi joskus valmiiksi ja jopa kustannuskelpoiseksi:D Siksi en jaa kaikkea tästä tarinasta näin julkisesti.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *

*

You may use these HTML tags and attributes: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <strike> <strong>