tuijotan neljättä iltaa kynttilää
liekki on minua elävämpi
puhelimen akku tyhjä kuten takkinikin
paristokello viilaa sekunteja huolella
Tapani-myrskystä tyhjyyteen
nöyryytys kaikuu häpeää häpeä inhoa inho vihaa
viimeiset viisi vuotta säännöllisen syrjittynä
pitää ymmärtää
ovat kateellisia
niillä on vaikeaa
oikeasti yritän
olen kateellinen
minulla on vaikeaa
viisi vuotta suurimpana oikeutena vahvuus
eikä tyhjässä hämärässä hämätä itsevihaa
en luule ajatuksiani teräviksi
silti ne viiltävät
keuhkoni vereslihalle
olen tukehtua hirviöhetkien hiljaisuuteen
ja
pieni tassu polvellani
vain vähän korkeammalla ruskeat silmät
ja hännän vatkaama kysymys
tehdäänkö jotain minun rakas rakas rakas isäntäni?
minä otan taluttimen ja pannan
ettei pimeä ahmisi sinuakin minulta
lumi nauraa muttei minulle
sinä pysyt vierelläni
maailman paras mörkövahti
ja kun nostan katseeni rotkoista
tähtitaivas on komeampi kuin koskaan