mummuni ei ollut koskaan vieno
hän oli kurjen huuto ja rahkasammaleen pehmeys
toisinaan hapan kuin punaiset marjat ämpärissään
toisinaan valoisan suopea tupasvilla
mutta aina vieraanvarainen
aito lotta
vielä 70 vuotta rintaman jälkeen
äiti, isoäiti, isoisoäiti
kasvoi surun ympärille kuten käppyrämännyt mukailevat lohkareita
tietäen, ettei vierivät kivet katkeroidu
eivätkä muuraimet ole koskaan makeampia kuin hallavuosien jälkeen
Upea runo ja kuvaus. Tällaista soisi saada lukevansa enemmänkin.
Kiitos paljon! Tämä on muistoruno tammikuussa 102-vuotiaana kuolleelle mummulleni.
Hieno ja koskettava runo. Ihana tuo kuvakieli.
Paljon kiitoksia AilaKaarina <3